Kiitos-ravintola

Hei taas kaikki lukuisat(ko) lukijat! 

Aika täällä Aasiassa on vierähtänyt hyvin rivakasti, ja ulkomailla työskentelystä minulla on nyt kolmen viikon kokemus. Vaikka kyseinen aika ei sinänsä kuulostakkaan pitkältä, mahduttaa se itseensä _hyvin paljon_ uutta ja ihmeellistä.

Olen työskennellyt tähän mennessä pääasiassa Kiitos-nimisessä ravintolassa, joka on tyylisuunnaltaan japanilais-länsimaalainen ruokaravintola. Serviisi painoittuu lounas à la carte -tarjoiluun, mutta myös iltaisin on tarjolla oma à la carte menu.

Tässä muutama nettisivu, joilta voitte tutkailla ravintolan tarjontaa:

http://kiitos-web.sakura.ne.jp
http://tabelog.com/osaka/A2701/A270104/27072121/
https://www.facebook.com/pages/洋食レストランKiitos/876970832342675?pnref=story

Kiitos on lounaspaikkana todella suosittu paikallisten, varsinkin liikemiesten ja -naisten keskuudessa. Kanta-asiakkaita löytyy monia. Välillä lounaspöytää odotetaan jonoksi asti ja asiakkaiden vaihtuvuus on ripeää. Japanilaiseksi ravintolaksi Kiitos on kohtalaisen suuri eli kymmenen pöytää ja tiski.

Pääkokki eli pomoni Kawagishi-san.

Avokeittiö on tyypillinen japanilaisissa ravintoloissa, eikä takatiloja käytännössä ole. Asiakkaat voivat  siis seurata niin kokkien kuin tarjoilijoidenkin työskentelyä.

Pahoittelen huonoa kuvanlaatua.

Ruoka-annoksissa on vaikutteita sekä länsimaista että Japanista. Perus lounas sisältää yleensä friteerattuja äyriäisiä, lihaa tai kalaa. Muita vaihtoehtoja ovat mm. japanilaiseen tyyliin valmistettu karrikastike, spagetti, jauheliha- tai kokolihapihvi. Kaikkiin annoksiin kuuluu keitto, salaatti, riisi ja jäävesi. 

Olen tehnyt Kiitoksessa toistaiseksi lähes pelkkiä lounasvuoroja, joten iltavuoroista kerron myöhemmin lisää, kun olen niitä enemmän tehnyt. 

Aamuvuoro on kello 9-15. (Ei siis todellakaan sitä, mihin olin varautunut eli 12h työpäiviin.)

Tässä työharjoittelussa on myös se hyvä puoli, että melkein aina tietää, mitä täytyy tehdä. Lisäksi japanilaiset ovat kielimuurista huolimatta lahjakkaita käyttämään kehonkieltä selittämään, mitä seuraavaksi täytyy tehdä. On muutenkin todella ihmeellistä, millaisia keskusteluja voi saada käytyä minun japaninkielen ja heidän englanninkielen taidoillaan niin, että kumpikin osapuoli ymmärtää, mitä toinen yrittää sanoa tai kysyä. Japanilaiset eroavat suomalaisista siinä, että he eivät lopeta japanin puhumista, vaikka ulkomaalainen ei ymmärtäisikään kieltä, vaan he puhuvat hymyssä suin samaa lausetta niin kauan, että toinen lopulta tajuaa, mitä hänelle puhutaan. Äänen painotus,  ilmeet, käsillä puhuminen ja näyttäminen auttavat asiaa. Suomalainen taas lopettaa heti suomen puhumisen, kun ajattelee, että ei tuo kuitenkaan ymmärrä ja sitten ollaan hiljaa ja luovutetaan. :D

Kuitenkin, aamuvuoroni työtehtävät menevät aina suunnilleen näin:

-lakaisen salin lattian

-moppaan salin lattian

-tarkistan, että katteet ovat kunnossa ja pöydät sekä tuolirivit suorassa

-pesen vessan

-täytän o-shiboreja eli pyyhkeitä, joilla pyyhitään käden ennen ruokailua kaappiin ja pieneen "lämpöuuniin", jossa niitä lämmitetään illallisella

-misaan eli laitan valmiiksi keittokupit, joihin tulee rehuja ja pippuria sekä kokoan ne pinoihin, jotta niihin voidaan kauhoa lientä

-laitan valmiiksi maidokot ja siirapikot

-laitan kuppeihin fukushinteä eli japanilaista riisin kanssa tarjoiltavaa soijassa marinoitua kasvista

-teemme valmiiksi lautasille salaatit, jotta annokset voidaan koota nopeasti tilauksesta

-katan tiskille asiakaspaikkoja

-laitan vedet ja jäät valmiiksi laseihin ja kannuihin

-annan muille työntekijöille heidän omat vesimukinsa

Sitten asiakkaat tulevat sisään usein yhdessä rysäyksessä ja heille viedään vesilasi HETI pöytään. Muut yleensä ottavat tilauksen, mutta minunkin täytyy joskus tilanteen tullen ottaa ja laittaa eteen päin. Seuraavaksi asiakkaalle viedään keitto pöytään ja annoksen valmistuttua sekin viedään pöytään. Ihan perus kauraa, veden kaatamista lisää heti kun lasi on vähänkin tyhjä, tyhjien astioiden blokkaamista eli tiskiin viemistä, kahvin tarjoilua, pöytien pyyhkimistä ja kattamista. 

Lounaan päätyttyä sitten pestään, puunataan, kiillotetaan, katetaan ja valmistellaan kaikki valmiiksi seuraavalle vuorolle. Paljon on samaa kuin Suomessakin työskenlelyssä, joten työhön oli sinänsä helppo päästä sisälle.

MUTTA täällä Japanissa on niin paljon kaikkea pientä, mikä tehdään täysin päin vastoin kuin olen Suomessa oppinut. Ensimmäisellä viikolla koin työkulttuurishokin, joka alkoi rikkoessani vahingossa muutaman lasin. 

Tässä muutamia Suomalaisten työtoverieni suhtautumistapoja siihen, jos lasi lipsahtaa turmiollisin lopputuloksin kädestä tai tarjottimelta:

"OPPAA!! *tap*tap*tap* Nyt on kreikkalaiset häät!"

"Ei se mitään, tekevälle sattuu. Sä kuitenki teet jotain, etkä vaan seiso paikallas."

"Ei kai suhun sattunu?! Täs on harja."

"Mitenköhän sulla nyt oikein menee????"

"Nyt nainen, rauhotu, hengitä syvään ja lopeta toi hosuminen."

"MENEE PALKASTA! Ainii et sä saa palkkaa ku oot harjottelija…"

"Mä oikeestaan nautin kattoo ku lasi rikkoutuu."

Itse yleensä haen vain harjan tuota pikaa, siivoan sotkuni ja jatkan töitä.

Japanissa EI RIKOTA eikä aiheuteta ylimääräistä sotkua.

Pääsin pomoni ystävälliseen, mutta ehdottomaan puhutteluun, jossa hän sanoi, että minun täytyy keskittyä. 

Tuo puhuttelu on tuottanut tulosta, sillä työkulttuurishokistani toivuttua ymmärsin, että  tärkeintä (varsinkin täällä) on nopean palvelun lisäksi huolellisuus, mikä on itsestäänselvyys, mutta tämän matkan myötä olen sen todellakin ymmärtänyt. Kuten pomonikin sanoi: "Focus". 

Kiire on tuttu jokaiselle ravintolatyöntekijälle. Täällä kiireen tuntua ei näytetä asiakkaalle. Ylipäätänsäkin tärkeintä on, ettei asiakkaalle aiheuteta minkään laista vaivaantuneisuutta. Suomessa on tärkeää tarjoilussa, että annat, otat, tarjoat, kaadat jne. tietyltä puolelta asiakasta sekä varmistat asiakastyytyväisyyden kysymällä, miltä ruoka maistuu. Täällä taas tarjoilijan täytyy hoitaa hommansa mahdollisimman kaukaa asiakkaasta, jonka ei kuuluisi joutua siirtymään tarjoilijan tieltä tai muutenkaan kiusaantua. Samaan aikaan tarjoilija ei saa kääntää selkäänsä viereisessä pöydässä istuville. Käytännössä siis olen välillä hyvin oudoissa kiertyvissä asennoissa, mutta se tekee hyvää keskivartalon lihaksille. :D 

Suomessa lisämyynnin tekeminen on tärkeää eli se, että menet aina tilaisuuden tullen tiedustelemaan asiakkaalta, miten olisi toinen lasi olutta tai tuplaespresso tähän ruoan päätteeksi. Täällä Japanissa taas asiakasta ei häiritä tämän kaltaisilla kysymyksillä. Jos asiakas haluaa tilata jotakin, hän tekee sen oma-aloitteisesti ja usein tilaa heti kättelyssä kaiken alkuruoista jälkijuomiin. 

Olen oppinut monia uusia tarjoilutapoja ja sääntöjä, jotka ovat erilaisia kuin Suomessa oppimani. Ensinnäkin kaiken toiminna täytyy tapahtua mahdollisimman hiljaa: astioiden kilinä ja kolina tulee eliminoida sekä tarjoilija puheen on oltava käytännössä niin hiljaista, että sen tuskin kuulee, mutta kuulee kuitenkin, lukuunottamatta hyvin kuuluvia IRASSHAIMASE (=tervetuloa) ja ARIGATOU GOZAIMASU (=kiitos oikein paljon) -huutoja, jotka työntekijät huutavat aina kuorossa asiakkaan saapuessa ja poistuessa ulko-ovesta. 

Asiakkaille siis puhutaan keigoa, joka tarkoittaa japaninkielen kohteliainta puhetyyliä. Sitä puhutaan myös vanhemmille henkilöille sekä pomoille jne. (Oma pomoni tosin on niin rento ja hauska ja höpsö ja hupsu, että hänen seurassaan ei paljoakaan tarvitse pingottaa.) Aina, kun menee pöytään tekemään jotakin, asiakkaalle sanotaan "Anteeksi, että häiritsen." Kun poistuu pöydän luota, sanotaan: "Anteeksi, että häiritsin." Eli nuo sanon joka päivä varmaankin muutama sata kertaa. :D Kun annos tuodaan pöytään, sanotaan: "Anteeksi, että jouduitte odottamaan." Ei siis ihme, että Japani on tunnettu hurmaavasta asiakaspalvelukulttuuristaan. 

Veden kaato tapahtuu myös erilailla kuin Suomessa. Täällä lasi otetaan käteen ja täytetään mahdollisimman lähellä omaa vartaloaan, kun taas Suomessa tunkeudutaan asiakkaan oikealta puolelta, oli ahdasta tai ei ja kaadetaan siten, että lasi on pöydällä. 

Nämä kaikki liittyvät japanilaisen yksilön ns. yksityiseen alueeseen ihmisen ympärillä, jota kunnioitetaan. Japani on hyvin tiheästi asutettu maa, joten he harvoin haluavat vapaaehtoisesti ottaa läheistä kontaktia toisten, varsinkin vieraiden ihmisten kanssa. Täällä ei ole tapana kätellä tai halata, vaan kaikista kohteliainta on kumartaa noin parin metrin etäisyydeltä. 

Vielä lisäksi hämmennystä minulle aiheutti aluksi tarjoilujärjestys. Suomessa ainoa sääntö on, että naisille tarjoillaan ensin. Toki on kohteliasta tarjoilla vanhemmalle henkilölle ennemmin kuin nuoremmalle ja lapsille annokset yleensä tulevatkin ennen aikuisten ruokia. Muuten kaikki on hyvin solidaarista. Japanissa taas tarjoillaan ensin miehille ja sitten vasta naisille. Vanhemmille tietenkin ensin.   Kuitenkin, jotta suomalainen tarjoilija ei pääsisi täällä liian helpolla, on otettava huomioon Japanin arvohierargiat. Eli johtajille, kunniavieraille ja muille sellaisille tarjoillaan aina ensiksi. Kerron seuraavissa postauksissa kahdesta työpäivästäni Japanilaisessa ravintolassa, josta mainitsen nyt sen verran, että siellä oli aina joka salissa tietyt istumapaikat, joille istutettaan kunniavieraat ja toiset paikat "alemmille vieraille". Paikkojen nimet ovat kirjaimellisestikin Ylempi ja Alempi.

Pahoittelen, että tässä on niin paljon kuivaa asiaa, mutta jos jaksoitte lukea kaiken, nii voitte vain kuvitella, että pienen tarjoilijan pää oli aluksi aivan sekaisin kaikesta uudesta, mitä tarjoilijan työhön tulee. On niin paljon asioita, joista voisi kertoa ja joita voisi analysoida, mutta pidetään sitten vaikka lehdistötilaisuuksia, kun palaan takaisin. 

 Kiitos-ravintolan työnktekijät ovat yhdellä sanalla kuvailtuna ihania. Minusta tuntuu, että sinne otetaan töihin vain kivoja ihmisiä. Kaikki alaiset ovat hyvin nuoria, noin 19-26-vuotiaita, mutta sitäkin parempia tyntekijöitä. Ensinnäkin olemme kuin yhtä perhettä ja kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa ja puhaltavat yhteen hiileen. (Hyvin tyypillistä japanilaisuutta.) Kaikki ovat ahkeria, eikä työtaakkaa lasketa koskaan yhden ihmisen harteille, kuten Suomessa välillä tuntuu tapahtuvan. Täällä ei ikinä joudu siivoamaan toisten sotkuja. Päin vastoin, jos jätän hetkeksikin esimerkiksi uudet katteet odottamaan sivupöydälle, että ehdin viemään ne pöytään sen jälkeen, kun olen rientänyt tekemään jotakin muuta välillä, on joku toinen jo vienyt ne paikoilleen saapuessani niitä hakemaan. 

Lisäksi täällä työskentelyn ehdoton plussapuoli on mielestäni se, että täällä saa tehdä kaiken rauhassa loppuun ja kaikki tehdäänkin loppuun, eikä mitään jätetä myöhemmäksi, minkä voi ja ehtii tehdä nyt. Välillä Suomessa työskennellessäni minua harmittaa se, ettei joissakin paikoissa työtehtäviä saa tehdä huolellisesti loppuun, vaan ne täytyy "hutaista", jotta ehtii lopettamaan työt työajan sallimissa puitteissa, mikä vaikuttaa negatiivisesti työtuloksen laatuun ja seuraavan päivän tai työvuoron valmistelun määrään.

Kun lounasasiakkaat ovat lähteneet ja työvuoro on muutenkin pulkassa, on aika meidän työntekijöiden aterioida, mikä on aivan huippua. Tunnelma ravintolassa on aina ravintolan kiinnioloaikanakin mukava. Usein meiltä harjoittelijoilta kysytään, että onko meillä kaikki hyvin ja muutenkin meidän annetaan tehdä paljon asioita sekä annetaan mahdollisuuksia oppia uutta.

Näin hyvää huolta meistä pidetään, että firma osti meille ruoanlaittovälineitä ja kokki antaa välillä iltaruoan lounasboxissa mukaan! <3 ^^

Oho, kuva on väärin päin. Voitte harjoitella päällä seisontaa ja katsoa, miltä se näyttää oikein päin tai sitten vaan kuvitella, miltä se näyttää oikein päin. Okei ehkä mun täytyy kohta mennä nukkumaan, koska kello on kuitenkin täällä jo 03:30... 

Asiakkaat haluavat usein jutella ja välillä tuntuu, että olemme täällä länkkäreinä joku suurikin nähtävyys. :D Kuvassa pääkokin paras kaveri, joka myös omistaa ravintolan.

Tässä tämä Suomesta asti saapunut U.F.O. hymyilee hämmentyneenä.

Kivaa kevättä sinne Suomeen! Täälläkin jo vihdoin viikon sateiden jälkeen alkoi taas tänään aurinko lämmittämään.

JIPPAJEE,

Kaisla